keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Durmitorin kansallispuisto - Osa I - Curevac


Eeppinen Balkanin road trip eteni Dubrovnikista Bosnian läpi Montenegroon ja Durmitorin kansallispuistoon. UNESCOn maailmanperintökohteisiin listatussa puistosta löytyy Euroopan syvin kanjoni, tiheää havumetsää, vuoristoa järvineen ja runsaasti merkittyjä polkuja. Tästä huolimatta siellä oli todella vähän ihmisiä vaikka vierailuajankohta oli heinäkuun alkupuolella.

Kansallispuistoon matkaava päätyy todennäköisesti ensimmäisenä Zabljakin kylään, joka on aivan puistossa kiinni ja josta löytyy puiston vierailukeskus (ei muuten tullu vierailtua). Kylässä on vaihtelevan tasoisia majoituspalveluja, ruokapaikkoja, supermarket ja pysäköintikaaos. Camp Ivan Do:ta voin suositella telttailijoille. Pieni, palveluiltaan hyvin yksinkertainen ja siten erittäin edullinen, mutta ennen kaikkea sijainniltaan mainio. Kansallispuiston tunnetuimmalle järvelle on muutamia satoja metrejä ja reittejä lähtee kun vaan kävelee pihan portista ulos. Vaellusreittikartan sai ostettua vitosella kioskista kylän keskustasta.

Zabljakin kylän keskusta.

Lämpöä piisasi.

Ennen leiriytymistä tuli käytyä parinkymmenen mutkittelevan ajokilometrin päässä sijaitsevalla, Tarakanjonin 172 metrin korkeudelta ylittävällä, Durjevican sillalla. 365 metrin pituinen silta on jo itsessään hieno näky, mutta niin on myös sillan päältä aukeavat näkymät. Kanjonin yli pääsee myös kahdella ziplinella ja sillalta järjestetään benjihyppyä. Koskenlasku Tarajoella on suosittua ja näytti sillalta katsottuna kivalta, mutta nyt ei ollut aikaa moiseen. Takaisin puiston ytimeen ja teltta pystyyn Ivan Do:hon. Valoisaa aikaa oli vielä jäljellä ja tavoitteena Curevacin 1625 metrin korkuinen huippu Tarakanjonin reunalla.

Curevacin huipulle pääseminen on helppoa joskaan ei aivan esteetöntä. Autolla pääsee asfaltoituja pikkuteitä pitkin vajaan kilomerin päähän huipusta kunhan on kartan kanssa tarkkana. Opasteita ei tienvarsilla ollut ja yksi kartassa ollut risteys jäi kokonaan huomaamatta vaikka risteävä tie oli merkattu samanlaiseksi kuin se millä ajettiin. Ilmeisesti joku metsittynyt kärrypolku kuitenkin kyseessä. Ekalla yrityksellä perille saakka. Parkkipaikkana toimivan ruohoisen aukion reunalle oli laitettu suurikokoinen kyltti merkkaamaan huipulle johtavan kivisen polun alkua. Polkua ei ole kylttiä enempää merkattu, mutta se kulkee pääosin lähellä harjanteen reunaa, joten hyviä näkymiä on tarjolla nopeasti ja eksymään ei pääse. Nousua matkalla on varsin maltillisesti.

Huipulla yksi serbialainen kolmikko nautti näkymistä viinipullollisen kera. Muita ihmisiä ei reitillä näkynyt ja auringonlaskua pääsi lopulta ihailemaan ilman muita porukoita. Mahdollisesti puiston hulppeimmat näkymät prkleen syvään jokikanjoniin ja ruuhkasta ei tietoakaan. Suosittelen menemään ennen kuin massat löytävät tämän helmen.

Silta yli Tarajoen. Yli pääsee myös kahdella Ziplinella.

Tarajoki sillalta.

Koskenlasku Tarassa on suosittua.

Jugoslavialainen kuljetusauto kuljettaa nykyään turisteja.

Teltta pystyssä Camp Ivan Do:ssa.

Autolla matkalla Curevacin polun alulle.

Curevac vasemmassa yläkulmassa. Polku kulkee jyrkänteen reunalla.

Penkki isolla näköalalla. Edessä satojen metrien pudotus jokilaaksoon.

Retkeily näissä näkymissä on sahdintekijän märkä uni.

Kukka kylpee oranssissa ilta-auringossa.

Curevacin harjanne tulosuuntaan päin.

Auringonlasku huipulla. Korkeuseroa on... laakson talot näkyvät vaaleina pisteinä.

Yötaivas leirissä.

Seuraavana päivänä vuorossa oli noin 20 km pituinen päivävaellus Planinican huipulle ja takaisin. Mahtia! Siitä siis jatkuu viikon päästä.